Olen meinannut kirjoittaa Germainen sijasta Garmaine niin monta kertaa, ettei se enää ole edes hauskaa. Tässä on osamusiikki.

Harmaat sadepilvet roikkuivat taivaalla. Ne kai uskoivat olevansa mukavaa vaihtelua viime päivien kaunille keleille, eikä niillä sen johdosta ollut kiire minnekään. Pienen matkaradion kaiuttimista pauhasi FACTin New Element, Germaine oli rontannut laitteen huoneensa lattialle voidakseen renkuttaa levyjä samalla kun luki.

Gerri käänsi sivua ja räpytteli silmiään saadakseen paremmin selvää siitä, millä sivulla olikaan menossa. Hän ei yleensä kuunnellut juurikaan post-hardcorea mutta FACT kuulosti mukavalta sen lisäksi että se piti hänet hereillä kummallisia runokokoelmia selaillessa. Joku neropatti oli saanut päähänsä tunkea sekä Charles Baudelairen että Arthur Rimbaudin kootut teokset samojen kansien väliin eikä tytön omatunto ollut antanut hänen jättää moista teosta antikvariaatin hyllyyn pölyyntymään.

Eihän tyttö runoudesta oikeastaan juuri välittänyt, eikä väittänyt ymmärtävänsäkään sitä. Mutta näiden kahden herran tuotannosta hän piti, vaikkei välttämättä ymmärtänytkään. Kuka se sanoikaan, että runouden selittäminen vei runoudesta maun?

Ulkona sadepisarat ropisivat metalliselle ikkunalaudalle. Germaine tiesi, että hänen pitäisi varmaan olla viemässä roskia ulos tai tiskaamassa tai jotain muuta hyödyllistä, mutta lukemiseen oli niin helppo hukkua - jopa silloin kun se ei ollut tarkoitus. Hän ikään kuin keskittyi lukemaansa tekstiin vahingossa, oli se sitten väitöskirja tai sanomalehden sarjakuvasivu. Jotenkin se myös monesti esti häntä nukahtamasta vaikka olisi samalla tehnyt hänet uneliaaksi. Ei tosin aina.

Germaine melkein tunsi, miten hänen silmäluomensa olivat taas painumassa kiinni ja säpsähti hereille. Oi kelmeät taivaat, kuningattaret ilmaston! Baudelaire imi mehut. Kunpa vaikka joku talon kissoista olisi ollut siellä hyppäämässä välillä mahan päälle ja maukumassa, silloin olisi varmasti pysynyt hereillä.

Tällä hetkellä kissat olivat kuitenkin vielä vanhassa kotitalossa. Germaine ja Owen olivat sopineet että Gerri saisi Bobbyn, koska nuori uros vaikutti kinastelevan vanhan emonsa kanssa hiukkasen enemmän kuin mitä Betsy. Oli Jeanilla Betsynkin kanssa kahinansa, mutta niitä ei ollut aivan yhtä usein.

Nahistelivat kissakaksoset keskenäänkin, mutta oli aivan yhtä todennäköistä että nämä kaksi leikkivät kohteliaasti toistensa kanssa. Vanhemmalla iällä nekin saattaisivat kyllä tulla tietoisemmiksi reviiristään - ja sekä Owen että Germaine halusivat itselleen ainakin yhden perheen nuoremmista kissoista.

Scott-kissaa ei talossa enää ollut, mutta olihan se ollut jo varsin iäkäs kissaksi.

Gerri ravistautui hereille kissamietteistään ja koetti kohdistaa katseensa taas kirjan sivuille. Baudelaire oli sepittänyt värssyjä Agathalle ja Beatricelle. Ovat kai nekin jo aika vanhoja nimiä, Gerri ajatteli.

Sivun kääntämisella Pahan kukat vaihtuivat Illuminaatioihin ja Gerri huomasi joukossa yhden suosikkirunoistaan. Rimbaudin Humalluttava Aamupäivä. Olihan siinä paatosta annosteltu kauhalla, mutta runoissahan sai niin välillä tehdä, eikös?

Jos Baudelaire väsytti, niin Rimbaud ainakin yritti virkistää omalla omituisella tavallaan. Ainakin Rimbaud tuntui kuvaavan enemmän ilta-auringon värjäämiä katuja kun Baudelaire puhui sumusta ja sadesäästä. Germaine huomasi itsekin, miten lukiessaan välillä hyppäsi säkeen tai muutaman yli, mutta ei jaksanut palata lukemaan samoja runoja paremmin. Ulkona sade oli lakannut ropisemasta ikkunalaudoille.

Germaine säpsähti, kun FACTin Ape-kappaleen alun matala murina alkoi kuulua kaiuttimista. Runokirja lipesi hänen otteestaan ja luiskahti iloisesti kopsahtaen vuoteen ja seinän väliseen rakoon. Olkoon siellä, Gerri päätti ja ravisteli unista päätään. Kirotut runoilijat varmaan viihtyisivätkin hetken villakoirien seurassa.

Sään harmaus vaikutti väistyneen sen verran, että nuori nainen kampesi itsensä ylös vuoteeltaan. Ikkunasta näkyi jo pilkahdus vaaleansinistä taivasta ja violetinharmaille pilville oli ilmestynyt aprikoosinkeltaiset reunukset. Germaine katseli hetken ympärilleen keittiössä ennen kuin sattui vilkaisemaan tiskialtaaseen. Pitäisi kai sekin välillä pestä.

Tiskiallas lemahti vienosti pilaantuneelle maidolle ja vanhalle hedelmämehulle. Altaan nurkassa oli jotain ruostejälkiä muistuttavaa, mutta joka lähti kuitenkin irti kunnon hinkkauksella. Tiskit hän oli tiskannut jo aikaisemmin, kaikeksi onneksi. Ei Germaine tiskaamista vihannut tai mitään, mutta hän ei vain pitänyt siitä yhtä paljon kuin tiskaamatta jättämisestä.

Germaine oli vuokrannut itselleen pienen talon kampuksen rajojen ulkopuolelta - Owen oli kyllä yrittänyt houkutella sisartaan samaan asuntolaan kanssaan mutta Gerri oli sanonut asuvansa mielummin jossain missä ei ollut liikaa opiskelijoita. Ja siihen asti se oli toiminut vallan mainiosti: Hän asui juuri sopivan matkan päässä sekä yliopistosta että ruokakaupoista, yläkerrassa ei äkkiä järjestetty opiskelijabileitä hänen tietämättään ja vuokrakämpässä sai mukavasti omaa rauhaa. Lisäksi hän oli saanut Dorabellalta ja Ardenilta hyviä vinkkejä asunnon vuokraamiseen liittyen - hänen asuntonsa oli juuri tarpeeksi syrjässä, ettei vuokra ollut yhtä naurettavan korkea kuin joissain kampuksen keskustan paikoissa.

Eikä kukaan valittanut, vaikka hän joskus kävikin suihkussa neljältä aamuyöllä.

Gerri vilkaisi ohimennessään haikeasti jääkaappia, vaikka tiesikin ettei sinne olisi ilmaantunut mitään uutta ja ihmeellistä ruokaa sitten hänen viime ostosreissunsa. Pakastepitsa ja peltirasiassa tullut vegaaninen tomaattispagetti olivat kaikkein huomattavimmat vaihtoehdot, eikä hänellä onneksi ollut nälkä. Jälkiruokia kylmäkaapista olisi kyllä löytynyt. Gerri päätti pärjätä tunti sitten syömällään voileivällä ja kapusi alakertaan.

"Boop."

Vanha MacIntosh surahti käyntiin kuin olisi ollut uudempikin laite. Ei, itse asiassa se oli väärin - uudet masiinat käynnistyivät huomattavasti hitaammin. Vanhassa vara parempi, Germaine mietti, vaikka ei tuolla vanhalla myllyllä juurikaan käyttöä ollut jos halusi pelata pelejä niin kuin hän. Valikoima rajoittui Blobboon ja Apeironiin, joten oli helpointa käyttää konetta vain netin selailuun.

Vanha laite oli kieltämättä hyödyksi silloin jos halusi olla ilman häiriötekijöitä, mutta ei juurikaan silloin kun etsi jotain tekemistä. Ainoa vanhan masiinan kanssa temaattisesti yhteensopiva nettiselainkin oli niin vanha, että pelisivuja ei kannattanut juuri selailla. Kirottu Netscape. Germaine päätti pian tyytyä suosiolla myötäelämään muiden pelikokemuksia. Onneksi blogit oli keksitty. Hieman Germainen tallentamaa musiikkia koneelta löytyi myös, vaikka sisäänrakennettujen kaiuttimien äänenlaatu ei ollutkaan mitään herkkua. Kuunneltuaan musiikkia jonkin aikaa Gerri joutui myöntämään itselleen, että pääasiassa vain vältteli Sitä Yhtä Blogia, jonka todella halusi tarkistaa. Vanha poppi sai silti jäädä taustalle soimaan. Germaine tarkasti vielä nopeasti erään peliblogin uusimmat päivitykset ennen kuin näppäili osoiteriville Laurenin blogin osoitteen.

Niin - Laurenin blogi. Germainen järki jankutti jossakin hänen takaraivonsa perukoilla että joissakin tytön postauksissa oli jotakin vähintäänkin outoa. Vaikka suurimmaksi osaksi "Lifestyle via Lauren" vaikutti aivan normaalilta, vaikuttivat jotkin päivitykset kuin - mekaanisilta. Robottimaisilta.

Mutta koskaan ei ollut kestänyt kauaakaan, ennen kuin Gerri alkoi jo järkeillä omaa järkeään vastaan. Ehkä Lauren oli vain ottanut blogiinsa käyttöön pienen pätkän koodia, joka päivittäisi blogia automaattisesti saattamalla ajan tasalle rästiin jääneitä tekstejä ja sitten julkaisemalla ne? Tietenkään sellainen ohjelma ei voinut toimia täydellisesti, joten ei olisi ihmekään jos teksi ei välillä vaikuttanut ihan luonnolliselta. Germaine olisi mieluusti automatisoinut jotkin omatkin kirjoitusprosessinsa jos vain olisi osannut.

Luettuaan uusimmat päivitykset ja tujoteltuaan hetken Laurenin uusinta kuvaa - että tällä osakin olla kauniit kastanjanväriset hiukset - Gerri vilkaisi vielä nopeasti blogin foorumeille. Siellä oli normaalien keskustelupalstojen lisäksi blogin tilastot. Laurenin blogilla oli reippaasti seuraajia, oli ollut jo kuukausia, vaikka aivan viime aikoina kävijämäärät olivatkin näköjään kääntyneet laskuun. Germaine pudisteli päätään omalle monomanialleen, kaivoi pöytälaatikosta päivän lehden jonka oli aikaisemmin sinne rutannut ja marssi päättäväisesti läpyskä käsissään nojatuolin huomaan. Hän tarkistaisi ainakin sääennustuksen perinteiseen tapaan, sen hän tekisi.

Blogissaan Lauren oli usein maininnut viettävänsä mielellään aikaansa paikallisella kirjastolla, ja monesti Germainen oli tullut paikalla käydessään vilkuiltua, näkyisikö kuvia muistuttavaa henkilöä missään. Nytkin veri veti tuota pölyistä kirjakoppia kohti, vaikka velvollisuuden mukaan olisi kait pitänyt olla kuuraamassa vessaa tai jotakin vastaavaa ja aikuismaista. Gerri vitkutteli ja vehnästeli vielä hetken päivän lehden kanssa, ennen kuin myönsi tappionsa ja lähti liikkeelle.

Paikallinen kirjasto ei sulkisi ennen kahdeksaa, hänellä ei periaatteessa olisi mitään kiirettä jos tarkoituksena olisi tosiaankin vain pistäytyä kirjastossa. Mutta vaihteeksi Gerri myönsi itselleen, ettei hän aikoisi edes katsoa kirjarivejä kuin muodon vuoksi. Hän haluaisi vain nähdä, olisiko Lauren siellä. Ja jos ihme tapahtuisi, hän voisi ainakin tervehtiä toista ja esittäytyä, jos ei muuta.

Ulkona sadepilvistä ei ollut enää haituvaakaan jäljellä, säätä olisi voinut erehtyä luulemaan kesäpäivään kuuluvaksi. Germaine lampsi alas portaita, ulko-ovi menisi lukkoon itsestään. Vaikka toisaalta sillä suunnalla näkyi niin harvoin muita ihmisisä, että nainen uskoi että olisi varsin hyvin voinut jättää ovet lukitsemattakin eikä kukaan sillä välin kävisi pöllimässä hänen vanhaa mäkkäriään. Levysoitin jäi päälle yläkertaan, siellä se soitteli FACTia omaksi ilokseen.

"On täällä kyllä nättiä", Germaine mutisi itsekseen ennen kuin malttoi lähteä kohti kirjastoa. Ehkä oli hyväkin, ettei hän ollut jäänyt sisälle homehtumaan? Ei ollut mitään taetta siitä, miten kauan kaunis sää siitä eteenpäin kestäisi.

Auringonpaisteesta huolimatta kadut olivat miltei autiot - lähistöllä oli vain yksi rupuinen opiskelija-asuntola ja pari yksityistä asuntoa. Lähistölle kyllä suunniteltiin innokkaasti lisää rakennuksia ja aiottiin purkaa vanhoja. Remontoikaa kaupunki -vuosi, Germaine hymähti mielessään. Hän ehtisi nopeammin kirjastolle, jos oikaisisi hieman muutaman tyhjän tontin poikki.

Eivätkä kaikki oikopolulle sattuvat tontit olleet tyhjiäkään, varsinkin kun lähestyttiin kampusta. Mutta kun läpikulku kielletty -kylttejä ei ollut ja kukaan ei ollut näkemässä, niin kauan vallitsi asvalttiviidakon laki. Sen ja nopeiden kinttujen. Kerrostalojen ja asuntoloiden pihojen läpi sen sijaan saattoi kävellä peloitta, kaikki asukkaat eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan.

Oikopolkunsa ansiosta Germaine tulikin varsin pian kirjaston kohdalle. Aurinko vaikutti innostuneen saatuaan uuden tilaisuuden, se oli matkalla paistanut suorastaan häikäisevästi ennen kuin nyt peittyi kirjastorakennuksen taakse.

Rakennuksen sisäänkäynnin ympärille oli istutettu ruusuja, ja joku taideopiskelija oli väsännyt pienen kiviasetelman portaikon edustalle. Noihin on iltahämärissä moni varmasti potkinut varpaansa, Germaine mietti silmäillessään kiviveistoksia ohimennessään.

Yliopiston kirjasto oli vanha hiekkakivirakennus, joka seisoi hieman sivussa kampuksen keskustasta. Kuitenkaan paikka ei ollut niin kaukana että sen käyttäminen olisi ollut epäkäytännöllistä, ja väkeä riitti melkein aina sulkemisaikaan asti.

Jotenkin heti porrastasanteella Germaine alkoi taas epäröidä. Ei siinä mitään kummallista ole jos pistäytyy kirjastossa vain katselemassa ympärilleen, tyttö vakuutti itselleen. Ja hänhän voisi käydä vaikka kaupassa kotimatkalla, niin ei olisi ollut turha reissu.

Vaikka yliopiston kirjasto oli kuinka tuttu rakennus, tuntui sisälle marssiminen vähän siltä kuin astuisi leijonan kitaan. Vaikka kauniit puuparketit siistittiin joka päivä, saattoi niistä silti huomata miten opiskelijoiden kengissä sisään kulkeutunut sora ja sepeli oli naarmuttanut lakattua pintaa.

Sisällä kirjastosalissa oli kenties sillä hetkellä hieman tavallista hiljaisempaa - ihmiset olivat joko jääneet kotiinsa aikaisempaa sadetta pakoon tai kirmanneet ulos heti sään seljettyä. Muutama tunnollinen sielu vielä selaili Rikosta ja rangaistusta sisätiloissa.

Germainea alkoi jo hymyilyttää oma epäröintinsä. Opiskelijoitahan ramppasi kuitenkin koko ajan sisään ja ulos, ja taatusti muissakin aikeissa kuin vain gradujensa kimpussa tai hyväntekeväisyystempauksia järjestämässä.

Kirjaston pitkissä hyllyriveissä oli muutenkin jotakin rauhoittavaa. Siellä oli ikään kuin välitila, jonne ihminen saattoi kuvitella jäävänsä asumaan vuodeksi pariksi ilman että kukaan kiinnittäisi asiaan sen kummempaa huomiota.

Vaikka eihän paikassa pelkkiä kirjahyllyjä ollut - vuosisadan vaatimuksesta paikalle oli roudattu riveittäin tietokoneita opiskelijoiden käyttöön, sekä vapaita pöytiä tutkimustyötä varten. Pieneen nurkkaukseen oli ahdettu tilat jaksoittain vaihtuvalle taidenäyttelylle, pesuhuoneiden läheltä löytyi sohvaryhmiä ja yläkerta nyt oli kokonaan oma lukunsa.

Mutta hetkinen, oliko tuolla... Germaine nojautui hieman sivulle nähdäkseen kirjoja valikoivan nutturapäisen opiskelijan ohi kirjaston nurkkapöytään. Tuo nimenomainen paikka oli usein varattuna johonkin kirjoitustyöhön syventyneiden toimesta.

Kastanjanväriset hiukset olivat samanpituiset, samaan malliin leikatut ja miltei samaa sävyä kuin mitä Laurenin blogin kuvissa. Voisiko olla? Germaine mietti ja otti jo askelta lähemmäksi kuin unessa. Aivan sataprosenttisen samaa sävyä nuo hiukset eivät olleet kuin mitä Laurenin, mutta vaikuttihan valaistuskin asiaan... Kysymällä se selviäisi, Gerri päätti huomatessaan jalkojensa vieneen hänen jo aivan lähelle nurkassa istuvaa tyttöä.

Germaine nielaisi hermostuneesti ja asteli sitten brunetin tytön luo. "Moi, anteeksi..." "Niin?" Brunetti kääntyi ja ryhtyi nousemaan istuimeltaan. "Pahoittelen kun häiritsen sinua, mutta sattuuko nimesi olemaan Lauren?"

Tyttö oli noussut istuimeltaan ja kääntyi ympäri, ja Germaine huomasi erehdyksensä. Samanlaiset kastanjanväriset hiukset, mutta mikään muu ei muistuttanut hänen kuvissa näkemäänsä Laurenia. Siniset silmät, ei ruskeat, jotenkin hienopiirteisempi nenä. "Aika lähelle", tyttö sanoi ja hymyili, "nimeni on kylläkin Laura, ei Lauren."

"Ääh, sori", Germaine pahoitteli. "Näytit vain kauempaa niin paljon eräältä toiselta ja..." "Ei se mitään", Laura naurahti. "Sitähän sattuu."

"Mutta minun on pakko myöntää, että sait minut hieman uteliaaksi. Onko Lauren siis joku tuttavasi vai..." Laura kysyi, vaikka Germainen äskeinen kysymys ei selvästikään ollut kenellekkään tutulle suunnattu. "Ei mitään sellaista", Gerri vastasi ja nauroi vähän jo itsekin. "Hän vain pitää erästä blogia jota seuraan, ja kun olin näkevinäni jonkun samannäköisen niin päähäni pälkähti koettaa onneani."

"Saat kyllä luvan kertoa lisää, tuo ei riitä alkuunkaan", Laura sanoi kuin leikillään nuhtelisi uutta tuttavaansa. "Mutta sinun työsi..." Germaine aloitti ja vilkaisi Lauran olan yli tämän pöydälle jättämään ruutupaperivihkoon. "Se saa olla kyllä täysin omassa arvossaan vähän aikaa. Minun piti kirjoittaa Kafkan vaikutuksesta avant-gardeen, mutta se alkoi mennä jo vähän liiankin pitkälle. Kaipaan jo raitista ilmaa. Etkä sinä ole vielä esitellyt itseäsi?" Laura tyrmäsi toisen kursailun.

Jotenkin Laura päätyi pitämään Germainelle seuraa tämän kotimatkalla. Esseensä alun brunetti oli suurieleisesti heittänyt roskiin ja julistanut, ettei se kelvannut kuin solipsismista kärsivää vesilintua kohti heitettäväksi. Gerri oli miltei ruvennut kikattamaan hiljaisessa kirjastosalissa.

Germaine oli selittänyt pääpiirteittäin "Lifestyle via Laurenin" ja sen, miten useat epäilivät kirjoittajan olevan vain joku botti jolle oli annettu valmiita lauseita ja valokuvia jostakin mallista julkaistavaksi. Senpäiväisen jälkeen Gerri oli valmis olemaan samaa mieltä. Sen jälkeen puhe oli hiljakseen kääntynyt muihin aiheisiin, Laura oli kysynyt mitä Germaine opiskeli.

"Enimmäkseen minä olen viime päivinä tehnyt kirjallisuuden kursseja. Entäs itse?" Germaine kysyi ja Laura pysähtyi hetkeksi. "Koetan oppia ohjelmoimaan pieniä ohjelmia - koodaan Haskellilla - mutta jotenkin se ei tunnu siltä että tulen tekemään sitä työkseni", Laura sanoi ja tuhahti kuin olisi huokaissut nenänsä kautta.

"Ei se haittaa, en minäkään aio kirjallisuuden professoriksi tai miksikään. Näilläkin kursseilla olen vain, koska pikkuserkkuni ja veljeni tyttöystävä käyvät samoilla luennoilla, onpahan joitakin tuttuja naamoja. Eikä sitä työpaikkaa nyt heti tarvitse olla päättämässä", Germaine vakuutti toiselle ja jatkoi: "Eräässä vaiheessa halusin musiikinopettajaksi, en yhtään tiedä mikä mielenhäiriö minulla oli..."

Niin jutustellen matka jatkui lähelle sitä vuokrataloa, jossa Germaine oli asustellut viime ajat. "Minä asun oikeastaan aivan tuossa noin", Gerri sanoi ja nytkäytti päätään kohti itkuraidan vieressä seisovaa taloa kiusallisen tietoisena siitä, ettei kyseessä ollut mikään tyypillinen opiskelijakämppä. "Oliko sinulla jotakin suunnitelmia täksi päiväksi, vai kehtaisinko kutsua sinut sisään?"

"Tottakai sinä kehtaat. Minulla ei ollut muita suunnitelmaa kuin se kovan onnen essee, jota olen jo kurkkuani myöten täynnä", Laura vastasi. "Voisit vaikka näyttää minulle sen pahamaineisen blogin - minä haluan nähdä, olenko minä todellakin samannäköinen kuin joku nettikuuluisuus."

"Sehän vain sopii", Germaine vastasi ja he lähtivät sisälle. Olisikin ollut aikamoinen ihme jos olisin törmännyt oikeaan Laureniin tuosta noin vaan, Gerri ajatteli itsekseen, mutta ehkäpä tämäkin oli tarpeeksi merkittävä sattuma että sen joku kelpuuttaisi ihmeeksi.



Ties miten monta muuta kirjoitushirveyttä tähän osaan meinasi tulla :D Ja ties miten monta minulta jäi huomaamatta, huu. Mutta saatiinpahan osa näin tammikuun pakkasillekin! Nyt vielä kun saisin itseni suostuteltua tuonne kylmään ilmanalaan siksi ajaksi, että pääsisin pyykkituvalle... Toivottavasti Garpit maittoivat, vaikka pääruuan sijaan ruokalistalla olikin tällainen ekstra ;D

Osakisa: Arvaa, kuka kuvissa esiintyvistä opiskelijoista on nimeltään Turma Nurmi.

~I'm doing science and I'm still alive~

Pari osaa sitten kysyin, tiedättekö mistä suurin osa Garpien etunimistä on napattu. Nyt voisin kyseisen faktan paljastaa: Sukuun syntyneet ovat tähän mennessä saaneet nimiä John Irvingin kirjojen henkilöiltä. Esimerkiksi Owen on saanut nimensä Ystäväni Owen Meanystä. Ja sanon tähän mennessä koska kahdeksannesta sukupolvesta eteenpäin aion nappailla nimiä jostakin muualtakin.
Tämä osa puolestaan on saanut nimensä Batman-sarjakuvasta May I Have This Dancer?
Tanssimusiikki

Se oli taas niitä iltapäiviä. Radiossa joku tangovallankaappaaja julisti oisaaraa aina keuhkojensa pohjalta asti ja sade ei vaikuttanut osoittavan lakkaamisen merkkejä. Sateesta huolimatta Pietari ja Angela olivat kavunneet asuntolan liukkaalle katolle harjoittelemaan vapaaheittoja. "Ja toinen sukkana sisään", Pietari julisti tyytyväisenä. Angela kannusti toista ennen kuin kiiruhti nappaamaan märän koripallon ennen kuin se pomppisi katon reunan yli.

"Pahus, taas ollaan tasoissa", Pietari mutisi kun myös Angela sai korin, pallo vain aavistuksen hipaisi punaista metallirengasta. Tällä kertaa pallo ei onneksi ollut vaarassa vieriä turhan kauas, vaan pysähtyi sopivasti märkien lenkkareiden kohdalle. Aina välillä alhaalta kadulta kuului askeleiden läiskettä, kun joku kiiruhti asuntolan suojiin tai sieltä pois, kuka mistäkin syystä.

Alakerrassa joku vaihtoi viimeinkin radiokanavaa, tangon tilalle tuli diskolaulaja. Pietari asettautui sovitulle heittoviivalle kattolaatan reunan taakse ja mittaili katseellaan etäisyyttä korille. "Ei osu", Angela yritti vaikuttaa taustalla. "Phys", Pietari sanoi ja tähtäsi pallon kunnolla. "Anymore, anymore, anymore", radiosta kantautui hetkellisesti ulos kun joku avasi oven takaportaisiin. Pietari veti syvään henkeä ja heitti.

"Minähän sanoin", Angela tirskahti kun Pietarin heitto meni selvästi korin ja melkein katonkin yli. Pallo vieri vähän aikaa katolla, ennen kuin pysähtyi katon ja korin takalevyn väliin. "No tuolta sitä ei saa kukaan", Angela sanoi, "paitsi jos..." "Minä menen hakemaan luudan", Pietari huokasi ja meni.

Vaikka siltä ei aluksi vaikuttanutkaan, sade alkoi lopulta hiljakseen hellittää. Sekä Angela että Pietari olivat jo saaneet tarpeekseen pallopelistään ja molemmat olivat siirtyneet sisälle vaihtaakseen kuivaa ylleen. Kummallakaan heistä ei ollut enää sille päivälle luentoja. Pietari ilmoitti lähtevänsä yliopiston kuntosalille, kun taas Angela päätti pitää jo taukoa.

Pilvet olivat jo alkaneet väistyä, vaikka aluksi oli vaikuttanut siltä että harmaus jatkuisi sateen jälkeenkin. "Tiedätkö, missä Alina on?"

"Jossakin paistinpannusodassa alakerran keittäjättären kanssa silloin kun viimeksi tarkistin, miten niin?" Owen vastasi ja käänsi sivua. "Kirja alkaa maistua puulta, pakko löytää muuta tekemistä", Angela sanoi ja nousi venytellen. "Ei kait se ihme olekaan, jos paperia pureskelet", Owen vinoili ja Angela kurtisti tälle kulmiaan ennen kuin marssi ylväästi alakertaan ja keittiöön.

Päätös rakentaan ruokailutilat suoraan uloskäytävän yhteyteen oli toisaalta hyödyllinen, mutta toisaalta keittäjä tuskaili kun kaikki opiskelijat tunkeutuivat sinne juoruamaan sen sijaan, että menisivät oleskeluhuoneeseen tai jopa omiin kopperoihinsa. Alina yritti oven kolinasta huolimatta miettiä kunnolla, haluaisko leipäänsä tavallista kaupan kermajuustoa vaiko kenties goudaa. Homejuustot eivät toimineet hyvin sulatettuina ainakaan hänen mielestään, mutta olihan niitäkin jotka halusivat niitä pitsansa päälle. Angela puolestaan yritti päästä eroon tiskialtaaseen pinttyneestä tahrasta - jonkin simppeli työ auttoi silloin paljon, kun pää ei muuten tuntunut toimivan. Joksus tytöt olivat olleet yhtä aikaa sappeentuneita jostakin ja pitäneet oikein suursiivon - raivosiivous oli yllättävän tehokasta.

Alina päätyi kompromissiin ja valitsi kaupan oman goudan - sen kanssa ei harmittaisi niin paljon jos se ei maistuisikaan hyvältä sulatettuna, se ei ollut niin kallista. Ja ehkä se sopisi paremmin yhteen sinapin kanssa?

"Äsh, luovutan", Angela totesi lopulta taisteltuaan tahran kanssa jonkin aikaa. "Tämä ei lähde muulla kuin sillä väkiviinaetikan ja ruokasoodan yhdistelmällä jolla aukaistaan viemäreitä ja se haisee kamalalta." "Kyllä sinusta on ollut jo apua", keittäjä heltyi kiittelemään nähdessään jonkun siivoamassa hänen työpaikkaansa. "Mutta jos haluat kokeilla tepsiikö se, niin siitä kun vain! Paistan vaikka paprikaa sen jälkeen niin kukaan ei valita hajuista."

"Ihanko? Siinä tapauksessa tulen aivan pian takaisin", Angela sanoi ja lähti kulman taakse oman huoneensa suuntaan, tytöllä oli siellä omat siivousvälineet sen varalta, että niille tulisi joskus käyttöä. Keittiössä rupatelleet opiskelijat olivat kuulleet äskeisen keskustelun ja päättivät yksissä tuumin kadota hieman kauemmaksi jatkamaan juttuaan.

Keittäjärouvan ryhdyttyä tyytyväisenä keräämään käytettyjä astioita pöydistä Alina saattoi paistaa juustoleipänsä rauhassa - tai ainakin melkein rauhassa. Hänkin halusi saada kokkailunsa valmiiksi ennen kuin Angela ryntyisi tekemään kummallisia kemiallisia kokeitaan hellan vieressä.

Leipä alkoikin saada kauniin kullanruskean sävyn juuri ajoissa, Alina kuuli kuinka Angelan huoneen ovi avautui ja tyttö käveli käytävään ravistellen samalla toisessa kädessään olevaa puolityhjää ruokasoodapurkkia kuin marakassia. Pian Angela kurkistikin käytävästä keittiöön hyräillen ja heristi soodapurnukkaa ystäväänsä kohti. "Odota nyt että minä ehdin pois alta", Alina parahti ja pakeni leipänsä kanssa keittiön kauimmaiseen pöytään. Angela hymyili ja ryhtyi taas tutkailemaan tiskiallasta.

*     *     *     *     *

"Äsh, olisi pitänyt ottaa tämä kurssi vasta talvella", Angela mutisi itsekseen pakertaessaan esseetä. Kyseinen kirjallinen tuote oli tosin viimeinen vapaamuotoisen kirjallisuudentutkimuksen vaatima suoritus, mutta jotenkin tekstin tuotto ei vain sujunut. Angela kyllä piti aiheekseen valitsemasta William Gibsonista, mutta jotenkin Sprawl-trilogian synkät sävyt eivät sopineet yhteen ikkunoista yhä kirkkaana paistavan auringonvalon kanssa. Angela sitäpaitsi piti hieman enemmän Sprawlia seuranneesta Silta-trilogiasta mutta oli päätynyt valitsemaan Sprawlin kun kukaan muu ei kirjoittanut siitä. Ja olisihan se vähän jo häpeä, jos kukaan ei kirjoittaisi ensimmäisestä trilogiasta ennen toista. "Kirjoitan vain tämän lauseen loppuun ja sitten saa riittää", Angela päätti. "Tai korkeintaan tämän kappaleen."

Käytyään jättämässä esseevihkonsa huoneesaan odottavan romaanipinon päälle Angela kipaisi kevein askelin yläkertaan. Ideat olivat olleet muutenkin lopussa, eikä palautuspäivä olisi vielä hetkeen. Portaiden yläpäässä Angela huomasi Inton, jonka kanssa hän oli silloin tällöin käynyt treffeillä. He eivät seurustelleet tai mitään muuta niin yläastemaista, kunhan deittailivat rennosti ilman mitään sen kummempia velvoitteita. Ja se, Angela oli pari kertaa selittänyt ruokalassa, oli täysin eri asia. "Hei, Into", Angela moikkasi, "onko sinulla aikaa viedä minut kahvilaan? Vaikka siihen, josta saa sitä hyvää kanttarellipiirasta?" Into pudisti päätään. "Sori, minun on aivan pakko saada tämä kurssikirja kahlatuksi läpi." "Julmuri", Angela sanoi ja mutristi huuliaan. "Karkaan jonkun potkunyrkkeilijän matkaan Jamaikalle." Nainen käänsi selkänsä muka loukkaantuneena ja paineli kylpyhuoneeseen, jättäen Inton peittelemään hekotustaan kurssikirjaansa.

"Mitäköhän minä sitten?" Angela mietti huuhdeltuaan kätensä. Hänellä ei ollut mitään vapaa-aikaa vastaan, mutta jotenkin hänellä oli sellainen tunne kuin jotakin pitäisi kuitenkin tehdä. "Kävelen vaikka itse sinne kahvilaan, jos Into ei lähde. Vai onko se sittenkään tänään auki? Pahus, minun pitäisi varmaan tarkistaa."

Jäätyään hetkeksi miettimään melkein tyhjillään olevaan keittiiöön Angela päätti kuitenkin tyytyä jääkaapista kaivamaansa hedelmäpirtelöön. "Voisin itse asiassa pistäytyä Doran luona, jos tällä ei vain ole kiireitä", Angela mietti siemaillessaan pirtelöään. Banaania ja kiivihedelmää. "Ainakin muistelisin, että Doralla pitäisi olla vain pari aamuluentoa." Dorabella ja Arden, Owenin serkut, asuivat pienessä omistusasunnossa vähän kampusalueen ulkopuolella. Hieman nuorempi Ardenkin oli juuri sinä vuonna liittynyt sisarensa seuraan yliopistolle. "Soitan sinne vaikka matkan varrelta", Angela päätti ja nousi istuimeltaan. Ruokalan vanha tuoli narahti terävästi.

Asuntolan ulkopuolella Angela huomasi Owenin ja Alinan. "Jopa selvisi missä nuokin kaksi ovat olleet", Angela hymähti ja hymyili itsekseen.

"Hei! Minä kun jo luulin että te olette karanneet naimisiin ja saman tien kuherruskuukautta viettämään kun teitä ei näkynyt", Angela tervehti kaksikkoa. "Ei nyt sentään" Owen vastasi ja hieraisi niskaansa vaivautuneena. "Itse asiassa kävimme pitseriassa, kun emme osanneet päättää kumpi laittaisi lounasta", Alisa sanoi. "Uu, minkälaisesta pitsasta jäin paitsi?" Angela kysyi. "Simpukka, herkkusieni ja ananas", Alina luetteli ja Angela virnisti. "Nam. Ajattelin itse käydä katsomassa Doraa, jos hän vain on kotona. Nähdään sitten illemmalla", hän sanoi ja pariskunta käski häntä tulemaan takaisin ennen aamuyötä.

Angela soitti kuin soittikin matkan varrelta Dorabellalle ja toinen lupasi olla kotona. Vaikka kävelymatka kampuksen ulkolaidoille olikin pitkä, oli se myös varsin mukava ainakin silloin kun liikennettä ei ollut liian kanssa. Eikä aurinkoisesta säästäkään mitään haittaa ollut.

Huomatessaan Doran asuntonsa ulopuolella mittailemassa jalkakäytävän viereistä nurmikenttää Angela pisti jouksuksi ettei toisen tarvitsisi kuluttaa ruohikkoon rantua askelluksellaan. "Tulit sitten ulos asti odottamaan? Ei olisi tarvinnut", Angie sanoi ja halasi toista. "Tarvitsipas! Arden on parempine puoliskoineen shoppailemassa ja minulla oli niin tylsää että olisin kohta ruvennut jyrsimään sohvatyynyjen täytteitä jos et olisi soittanut", Dorabella vastasi.

"Mutta onhan täällä näköjään tuo vanha projekti, olisit työstänyt sitä", Angela sanoi nyökäten pihatiellä lepäävää autonraato kohti. "Äsh, se nyt on enemmänkin Ardenin juttu, hän on niin pikkutarkka siitä millainen lopputuloksen on oltava. En kuulemma saa sörkkiä sitä omin nokkineni - vaikka se ei tarkoitakaan sitä, etten joskus tekisi jotain pieniä säätöjä silloin kun hän ei huomaa", Dorabella vastasi. Angela tajusi heti mitä toinen tarkoitti, pikkuveljet piti pitää valppaina.

"Mitä Wallylle muuten kuuluu?" Dorabella kysäisi kuin olisi lukenut toisen ajatukset. Angelan omasta veljestä ei ollut kuulunut hetkeen mitään. "Äsh, se on niin uppotunut sinne ammattiopistoonsa ja avopuolisoonsa, että joudun aina muistuttamaan sitä että laittaa sukulaisten syntymäpäiväkortit oikeaan aikaan", Angela napisi ja Dora nyökkäili. "Onneksi Kiira ja Arden ovat sen verran sosiaalisia, että minä voin puolestani tarkistaa heiltä aina oman kalenterini juhlapäivät. Mutta tuletko sisälle? Minulle ainakin alkaa tulla jo hiki tässä auringonpaisteessa", Dora ehdotti. "Mieluusti, minullekin tuli jo aika lämmin kun kävelin tänne vaikka minulla ei olekaan pitkähiaista niin kuin sinulla", Angie vastasi.

Kaksikko istahti television ääreen ja Dora napsautti laitteen päälle. "Olemme mekin reippaita, katsomme telkkaa tällaisella ilmalla", Angela sanoi ja Dorabella kohautti olkapäitään. "Äsh, ulkona saa vain auringonpistoksen. Ja etkös sinä äsken muka kävellyt tänne. Vaikka eipä täällä kyllä näy olevan mitään hyvää", Dora vastasi. "Vaihda vain kanavaa, jos haluat", Angela sanoi. ruudussa näkyi sillä hetkellä jokin uudenaikainen kokkiohjelma, eivätkä ne olleet hänenkään suosikkejaan.

"Tiedätkö, onko siellä tarkoituskaan näkyä mitään hyvää tänään? Ei tullut luettua TV-opasta", Dorabella kysyi ja Angela pudisti päätään. "Minä olen aivan yhtä ulalla kuin sinäkin. Asuntolalla ei tule katsottua telkkaa nykyään, siellä on periaatteessa samanlainen varauslista kuin pyykkituvalle. Paitsi että se on ehkä arkin verran pidempi."

Hetken politikoinnin jälkeen Dorabella ryhtyi selaamaan kanavia ja Angela tarkkaili silmä kovana, näkyisikö joukossa mitään säälistä ohjelmaa. Ainakin aluksi ohjelmatarjonta vaikutti pikemminkin säälittävältä: Tosi-telkkaa, jokin rymistelyleffa jossa huudettiin liikaa, puutarhaohjelma jossa ei näytetty puutarhoja ja uusintoja joistakin uusinnoista. "Odota! Seis! Stop! Kissan viemää kuulostaa mielenkiintoiselta", Angela määräsi ja Dora jätti kaukosäätimen rauhaan.

"Oletko muuten kuullut, mitä Germaine aikoo tehdä kesäloman aikana? Minun piti kysyä sitä viime kerran kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa, mutta jotenkin se unohtui", Angela kysyi ja Dorabella levitteli käsiään. "Ei harmainta hajuakaan kummankaan kaksosen suunnitelmista. Minun piti oikeastaan kysyä sinulta Owenin ja Alinan suunnitelmista - jos ne siis minulle lainkaan kuuluvat", Dora vastasi.

"Sinullehan se enemmän kuuluu kuin minulle, sinä olet Owenin serkku ja minä vain pikkuserkku." Angela sanoi. "Minä sekoitan aina kaikki tädit ja sedät ja serkut ja orpanat", Dorabella mutisi ja yritti seurata ruudulla Ford Mustangin ikkunasta kiipeävää persialaista kissaa. "Toisen sukupolven serkku on pikkuserkku, kolmannen sokeriserkku ja neljännen sirpaleserkku. Olen tutkinut varsin syvällisesti serkkuutta", Angela sanoi täysin vakavalla naamalla ja Dora alkoi hihittää.

Kissaleffa osoittautui lopulta ainakin suurimmaksi osaksi kaksikon huomion arvoiseksi. Vaikka pääosaa esittävän persialaiskissan ja rähjäisen kujakissan välinen romanssi vaikutti välillä hieman päälleliimatulta, oli elokuva kokonaisuudessaan kohtalaisen hyvä komedia eikä se yrittänyt teeskennellä olevansa syvällisempi kuin mitä oli.

"Oletteko te vielä syöneet? Jos vastaus on ei niin tilataan pitsaa, minä kyllä maksan. Owen ja Alina puhuivat käyneensä pitseriassa ja minun alkoi tehdä hirveästi mieli simpukkapitsaa." "Ahne otus", Dorabella virnisti mutta marssi kuitenkin puhelimen luo.

Illalla Angela oli saanut jatkettua esseetään melkein loppuun asti, ulkona vallitseva pimeys jota häiritsivät vain himmeät katulamppujen valot sopi paljon paremmin aiheen tunnelmaan. Aivan loppulauseen Angela päätti kuitenkin jättää seuraavalle päivälle. Ainakin hän voisi sanoa tehneensä jotakin sinäkin päivänä. Lisäksi tyttö halusi vaihteeksi uppoutua Silta-trilogian toiseen osaan, joka oli hänen henkilökohtainen suosikkinsa. Asuntola olikin hiljentynyt sopivasti, eikä kukaan tullut keskeyttämään Angien lukemista.

*     *     *     *     *

Owen naputti jo hieman kyllästyneenä biologian päätösraporttiaan. Vaikka nuorukainen olikin ottanut enimmäkseen niitä biologian kursseja joita suositeltiin lääketieteen opiskelijoille, oli eräs biologian professori vaatinut että hänen oppilaansa opiskelisivat ainakin pari kurssia kasvien biologiaa. Ja vaikka Owen uskoikin että hänen esseensä vaatima tutkimustyö osoittautuisi myöhemmin hyödylliseksi - hän oli kirjoittanut ihmisille myrkyllisistä kasveista - alkoivat puiden kasvuvyöhykkeisiin ja tunnistukseen liittyvät yleistehtävät pian maistua puulta.

Owen soimasi itseään hiljaa mielessään muistettuaan naljailleensa Angelalle samaan tapaan joitakin viikkoja sitten. Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Owen naputti vielä kappalejakoja hieman useampiin kohtiin ja toivoi, että se antaisi tekstille tarpeeksi pituutta eikä vaikuttaisi aivan ilmeiseltä.

"Kuinka sujuu?" Alina kysyi kuunneltuaan hetken poikaystävänsä tuhinaa näppäimistön ääressä. Punapää liittyi nykyään usein Owenin seuraan kun tämä pakersi tehtäviensä parissa. Aina joskus he myös katsoivat Owenin luentovideoita yhdessä, jos nuorukainen etäopiskeli jonkin kurssin. Joskus harvoin Alina oli myös ollut Owenin mukana luentosalissa, ikään kuin kuunteluoppilaana. Päinvastainen ei valiettavasti ollut mahdollista - Owenilla oli yhä enemmän kursseja kuin Alinalla, mikä johti siihen että yleensä pariskunnan luennot olivat päällekkäin tai jos jollakulla oli vapaa-aikaa, se oli melkein aina Alina.

"Alkaa sujua heti paremmin, kunhan minun ei enää tarvitse keksiä jotain sanottavaa lehmuksista ja lehtikuusista", Owen jupisi vaikka naputtelikin näppäimistöä kohtalaisen kiivaaseen tahtiin. Alina hymyili itsekseen. Välillä toisen työtä helpotti jo sekin, että tämä sai jupista tyttöystävälleen siitä, kuinka paljon töitä olikaan. Tai joskus jopa päinvastaista, mikä tapahtui yhtä useammin Owenin pääaineiden kanssa. Nuorukainen oli yhä niin innostunut tulevasta uravalinnastaan että se toi siihen liittyviin suorituksiin uutta puhtia.

Joskus Alina kuunteli Owenin valituksia vain puolella korvalla, oli kuitenkin hengessä mukana. Joskus punapäällä oli kirja mukanaan, mutta tänään hän oli jättänyt sekä koulukirjansa että erään keskenjääneen romaanin omaan huoneeseensa eikä jaksanut lähteä hakemaan niitä. Tuskin Owenilla enää kauan kestäisi. Owenin yöpöytäkin oli niin askeettinen, ettei sen laatikoista löytyisi kaunokirjallisuutta tai Valittuja Paloja. Poika hankki yleensä viihdekirjallisuutensakin kirjastosta, se oli kätevää kun hän muutenkin ravasi siellä yhtenään. Ja nythän Alina voisi vaihteeksi liittyä ruokalassa siihen kuoroon joka kertoili siitä, miten tyttöystävät olivat laskeneet poikaystäviensä huoneiden katoissa olevia oksanreikiä odotellessaan.

Tosin nyt Owenin keskittyminen vaikutti herpaantuneen.

"Tuliko takapakkia?" Alina kysyi ja kohottautui makuupaikaltaan. "Mmh", Owen vastasi näppäimistön äärestä. "Taisin kirjoittaa itseni juuri umpikujaan."

"Mutta eihän se sellainen nyt kannata", Alina hihitti ja nousi. Lattia narahti - asuntola oli jo varsin vanha rakennus, vaikka ei siltä päällepäin näyttänytkään. "Sano se tälle tekstille", Owen mutisi ja naputti ohimoaan. "Tai sitten minun aivoilleni, ne molemmat sattaisivat kaivata sitä muistutusta."

"Jätä sitten jo ihmeessä ne koivunoksat rauhaan. Ne ovat paljon viihdyttävämpiä tuolla ulkona", Alina sanoi ja sai Owenin naurahtamaan. "Uskotaan, uskotaan", hän sanoi ja tallensi dokumentin. "Ehkä tämäkin sujuu paremmin pienen tauon jälkeen." "Saatan olla jopa samaa mieltä", Alina vastasi. "Ehkä me kohta olemme samaa mieltä jopa siitäkin, miten tiskikone tulisi täyttää", Owen jatkoi ja hymyili. "No siihen nyt on vielä matkaa", Alina sanoi ja hymyili, vaikka vitsailikin ainoastaan osittain. Hänen mielestään Owen asetteli yhä kahvikupit aivan päin honkia.

Alina odotti pääsevänsä loppusyksystä sijaiseksi erään pikkupaikkakunnan kultturisihteerin virkaan, aivan muutamaksi viikoksi vain pitämään rutiineja pyörimässä. Ei hän mitään oikeita päätöksiä pääsisi tekemään, mutta työ kuin työ - eikä ainakaan tarvitsisi juosta kahvikeijuna isokenkäisille.

Harkittuaan hetken aikaa visiittiä läheiseen kahvilaan oli pariskunta lopulta päättänyt vain ensin kävellä puistoon, jossa se sijaitsi. Bougainvilleat olivat vielä täydessä kukassa, pian nekin tosin alkaisivat kellastua ja pudottaisivat sekä lehtensä että kukkansa kunhan syksy edistyisi. "Ihanaa että välillä tuulee", Alina huomautti. "Tuntuu ihan kuin se tulisi järveltä tai joelta, tiedätkö mitä tarkoitan?" Owen nyökkäsi. Tuuli oli voimakas ja raikas, mutta kuitenkin sen verran lämmin että sen olisi hyvinkin voinut kuvitella puhaltaven kesäisen järven yllä.

"Harmi etten voi viedä sinua merenrantaan", Owen sanoi suukotti Alinan kämmenselkää. Alina kikatti "Tämä kelpaa minulle aivan hyvin, sinä hupsu. Ja eikös sinun perheelläsi ollut kesämökki? Mehän voisimme mennä sinne ensi kesänä", nuori nainen sanoi. "Ei se ole yhtä romanttista kuin merenranta", Owen napisi ja Alina tuhahti ystävällisesti. "Järvi kelpaa minulle aivan hyvin, kiitos vain. Siellä on luultavasti lämpimämpää vettäkin."

"Sovittu sitten", Owen sanoi ja nyökkäsi, päästäen irti Alinan kädestä. "Mennään sinne ensi kesänä." "Ihanko? Pitäisin siitä kieltämättä - sinä ja Germaine olette molemmat puhuneet siitä juuri sen verran, että se herätti minun uteliaisuuteni", Alina sanoi. "Totta kai, eihän se ole temppu eikä mikään. Ajomatkassa menee tietenkin useampi tunti jos sitä ajattelee, mutta eihän se ole kuin järjestelykysymys", Owen vastasi ja hymyili.

"Tanssitaanko?"
"Mitä, täällä puistossako?"
"Miksei? Jos jollakulla muulla on jotain sitä vastaan, mottaan niitä nokkaan."
Alina hihitti toisen sanoille, nyökkäsi ja Owen kietoi kätensä tyttöystävänsä ympärille. Hetken he vain keinuivat hiljaa paikallaan, ennen kuin vaihtoivat hieman enemmän tanssiksi kutsuttavaan liikehdintään.

"Onhan tämä omalla tavallaan hauskaa", Alina myönsi kun se pyörivät hiljakseen ympäri valssin tahdissa. "Musiikki vain puuttuu, ja tanssilattia ja..." "Onneksi ei puutu partneri", Owen keskeytti toisen näppärästi.

*  *

Kahvila oli sulkenut ovensa jo puoli tuntia sitten, Owen ja Alina eivät sitä olleet huomanneet. Tuskin se olisi heitä haitannut vaikka he olisivat siitä tietäneetkin. Molempien ajatukset olivat aivan muualla. Puistossa huomasi jo paremmin miten syyskesä alkoi hiljalleen muuttua syksyksi. Aina silloin tällöin puiste leijaili alas kullankeltaisia lehtiä - syksyn kauniit värit pääsi välillä unohtamaan, kun heidän asuntolansa vieressä kasvoi vain kaikkea ikivihreää.

Owen kieputti Alinaa ympäri kun parempienkin piirien parketilla, ja toinen seurasi mukana aivan ilokseen. Viileäksi muuttunut tuuli esti väsymystä hiipimästä silmiin, kun pysyi liikkeessä niin pysyi virkeänäkin.

"Owen? Minua alkaa jo huimata", Alina joutui lopulta nauraen myöntämään pyörähdettyään ympäri ties kuinka monennen kerran. "Niinkö?" Owen vain kysyi yrittäen kuulostaa viattomalta, mutta koppasi kuitenkin Alinan syliinsä...

...voidakseen taivuttaa toista hieman taaksepäin ja varastaakseen suukon. Alina ei ollut varma auttoiko se hiumaukseen vai lisäsikö sitä, mutta ainakin hän huomasi silmäkulmastaan, miten kuu oli jo melkein täysi - se oli näkynyt hetken sinimustien pilvien raosta suoraan heidän yläpuolellaan.

Suudelman jälkeen he tanssivat vielä jonkin aikaa. Puisto oli jossakin vaiheessa tyhjentynyt kokonaan, missään ei näkynyt enää edes niitä harvoja vierailijoita jotka olivat toteuttaneet kahvilareissun heidän puolestaan. Kuppilan ikkunasta loisti vielä kalpea valo, joku iltavuorolainen sielä siivosi kai viimeisiä jälkiä.

Hidas pyörähtely johdatti lopulta pariskunnan solisevan suihkulähteen viereen, jossa Owen laski kätensä tanssiotteesta. Nyt oli Alinan vuoro suudella Owenia. "Se oli aivan mahtava idea", Alina sanoi. "En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut näin hauska arki-ilta." "Sepä hyvä", Owen vastasi ja hymyili jotenkin ujosti. Alina huomasi, että Owen vilkuili hieman sivulleen, jotenkin... Alaviistoon?

"Owen, mitä sinä..."

Owen yskäisi kevyesti ennen kuin aloitti. "Alina Santala, minä rakastan sinua. Olen varma että tiedät sen. Minä... Olen jo pitkään ajatellut tätä. Alina..."

"Mennäänkö naimisiin? Tuletko vaimokseni?"

"Minä... Kyllä. Suostun! Kyllä minä tulen", Alina vastasi melkein jo itku kurkussa. Nainen oli varma, että häntä huimasi nyt vielä enemmän kuin hetki sitten tanssin pyörteissä.

Oweniin oli onneksi hyvä nojata. Suihkulähteen ääni kuului jotenkin voimakkaammin, jotenkin selkeämmin kuin aivan hetki sitten, samoin kuin puista putoavien lehtien kahina.

"Owen, sinä senkin... ihana ihminen", Alina sanoi pyyhkien silmäkulmaansa ilmestynyttä kyyneltä. Tytöltä pääsi pieni hikka.





Osa teistä varmaan myös muistaa Irvingin opuksen nimeltään Garpin Maailma? ;D

~Now these points of data make a beautiful line,
And we're out of beta, we're releasing on time~
Eikä kukaan varmaan arvaa mikä biisi on jumissa päässäni?

Pläh plöh, tämä äkkihelle on lämmittänyt kahvini vaikka muuten tykkäänkin aurinkoisemmista keleistä :p Voisin puolustautua myös sillä että sama helle pehmensi aivoni, ellei osaa olisi odotettu jo viime vuodesta lähtien. Mutta mitäs me niistä menneistä... Ja sainpahan tämän kuun puolella osan julki, ha! ;D

...Hups?

Laittakaa päälle osamusiikki ja menkää lukemaan ;).

We take all the telescopes
And we turn them inside out
And we point them away from the big sky
Put your eye right up to the glass
And here we'll find the constellation of the heart

Kate Bush - Constellation of the Heart

"...kahtakaan kovanaamaa, jotka pitävät maidosta."
"Helppoa, Mustanaamio ja Archie Goodwin. Etkö muka keksi vaikeampia?"
"Äs, kirottua."
"Kuka on Archie Goodwin?"
"Lordi Peter Wimseyn apulainen."
"Nyt sinä kyllä huijaat! Goodwin työskenteli Nero Wolfelle."

"Enpä ole pitkään aikaan ole ollut näin ulkona keskustelusta", Owen totesi ja raapi päätään. "Hei, sinähän opiskelet poliisiksi, sinunhan pitäisi olla meistä paras tunnistamaan yksityisetsiviä", Angela nauroi. Helmenvalkoiset hampaat näkyivät. Hänen huulellaan oli maitoa.

"Valitettavasti siihen hommaan kuuluu enemmän lakipykäliä kuin fiktiivisiä dekkareita", Owen vastasi ja rouskutti muroja. Mokomat meinasivat mennä jo muhjuksi jos ei ollut varovainen. Tytöt kikattivat ja ryhtyivät sitten puhumaan Maurice LeBlancista. Sekä Alina että samassa asuntolassa asuva Angela, Owenin pikkuserkku, olivat samalla kirjallisuuden kurssilla.

Owen kuunteli kohteliaasti tyttöjen keskustelua ja silmäsi välillä juuri ohi kulkenutta urheilijapoikaa, joka oli näyttänyt katselevan Angelaa hieman tavallista tiiviimmin.  "Huomattavaa on kuitenkin", Alina jatkoi päästyään oikein vauhtiin, "että sekä Conan Doyle että LeBlanc olisivat halunneet kirjoittaa tarinoita muistakin kuin vain Holmesista ja Lupinista. LeBlanc olisi halunnut kirjoittaa psykologisia romaaneja, ja Conan Doyle kirjoittikin paljon muuta etsiväjuttujen lisäksi - scifiä ja fantasiaa."

"Tiedä sitten kummalla oli rankemmat oltavat", Angela myötäili, "Doylehan hankkiutui eroon Holmesista kirjoittamalla 'Autiotalon', mutta joutui sitten tuomaan tämän takaisin kun lukijakirjeet muuttuivat turhan kiukkuisiksi." "Tuntuu siltä, että kumpikin olisi saattanut ratkaista pulmansa kirjoittamalla välillä nimimerkillä", Owen keskeytti. "Huomasitko muuten, Angela, että se punapäinen tyyppi silmäili juuri sinua? Tuo, joka istuu tuolla nurkassa?"

"En kiinnittänyt asiaan huomiota", Angela sanoi kevyesti. Pöytäseurue vaikeni taas hetkeksi, kun huoneestaan juuri marssinut opiskelija loi hänkin selvästi tavallista pidemmän katseen Angelaan. "Sinullahan on täällä ihailijoita", Owen sanoi hiljaa kun toinen oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle. "Tai sitten Garpin suku viehättää punapäitä - ja päinvastoin!" Alina nauroi. "Ei hän ollut minun tyyppiäni", Angela sanoi ja hymyili sisäänpäinkääntynyttä hymyä. "Kummasta noista sinä puhut?" Owen tiukkasi. "En kerro", Angela sanoi ja nappasi sormillaan muron suuhunsa. Alina tuhahti hymyillen ja alkoi puhua Mary Westmacottista.

Ruuan jälkeen Owenin oli sännättävä puhetilaisuuteen, mutta Angelalla ja Alinalla oli aikaa jatkaa keskusteluaan. Nuo kaksi nuorta naista olivat viihtyneet hyvin toistensa seurassa siitä lähtien, kun päätyivät samaan asuntolaan. He olivatkin kampuksella saaneet lempinimekseen "A+" yhdestä jos toisestakin syystä. Sen lisäksi että kummankin nimi alkoi A:lla, molemmat menestyivät varsin hyvin opiskeluissaan ja heidät nähtiin miltei aina yhdessä.

Lisäksi lempinimi saattoi viitata siihen, että useampikin olisi ollut valmis antamaan molemmille A plus -arvosanan myös ulkoisesta koreudesta. "Mutta nyt minun täytyy juosta", Angela sanoi kun tyttöjen palopuhe jännäreistä oli jatkunut jonkin aikaa. "Tänään on joku typerä juhlapäivä jonka takia kirjasto sulkee aikaisemmin - haluan ehtiä ryöstöretkelle niin kauan kuin vielä ehdin!" Huomenna olisi perjantai, jolloin kaikki Gravesendin kirjastot olisivat täpösellään mattimyöhäisiä opiskelijoita joiden mielestä oli aivan pakko pystyä paiskimaan hommia viikonlopun yli.

Myös Owen paiski hommia viikonloppuisin, mutta hän oli kerännyt tarvittavat kirjat itselleen jo etukäteen kuten aina. Yllättävän moni yleishyödyllinen opus löytyi myös asuntolan kirjahyllyistä tai opiston verkon tietokannasta. Owen oli heti rikostutkintaa käsittelevän puhetilaisuuden jälkeen lähtenyt lenkille, ja oli sen varjolla päässyt kaikkia muita ennen erääseen pienemmistä kirjastoista, joista muut opiskeiljat etsivät kirjoja vasta viime hädässä.

Päntättyään käyttäytymispsykologiaa päänsä täyteen Owen lähti usein ulos tarkkailemaan taivaita - poliisikoulutukseen kuuluvien opitojen lisäksi Owen oli valinnut itselleen kurssillisen astronomian alkeita. Osittain siksi, että kyseinen kurssi oli varsin harvinainen ja oli ihme, että sitä järjestettiin heidän opistostaan, osittain silkasta ilosta. Valintaa ihmetteleville ystävilleen Owen joskus vitsaili, ettei halunnut kokonaan antautua virkavallan vietäväksi.

"Hmm, jos Tien Kwan on tuolla... Härän tähtikuvio... Jos käännän putkea aavistuksen enemmän länteen pystyn tarkkailemaan Aldebaranin tähteä." Se että astronomia oli vain pieni ja valinnainen kurssi ei estänyt Owenia hankkimasta siitäkin parhaita mahdollisia arvosanoja. "Entä Joutsenen tähtikuvio? Denebin pitäisi näkyä melko kirkkaana vielä tähän aikaan vuodesta."

Owenilla ei onneksi ollut vaikeuksia pysytellä virkkuna varsin myöhäänkin, hän oli joskus nuorempanakin tähystänyt tähtiä Garpien kotipihalta ja nyt yliopiston varusteet tekivät siitäkin tehtävästä paljon helpompaa - tai tarkempaa ainakin.

Huolimatta valvomisestaan Owen onnistui heräämään aina juuri oikeaan aikaan seuraavana päivänä. Hän oli hyvä arvioimaan ajankohtia ja välimatkoja, eikä vielä koskaan ollut ollut myöhässä opistolta.

*     *     *     *     *

"Okei, kerron hänelle että soitit. Kuulemiin", Alina sanoi Germainelle ja painoi lopetusnäppäintä. Owenin kaksoissisar oli soittanut kyselläkseen veljensä kuulumisia, mutta nuorukainen oli jo ehtinyt lähteä asuntolalta. Alina oli järjestänyt poikaystävälleen tapaamisen erään oman tuttunsa kanssa. Heta oli neljännen vuoden opiskelija ja tähtäsi ainakin suunnilleen samalle alalle kuin Owen.

Alina oli arvannut ilahduttavansa Owenia, jos hän järjestäisi niin että Heta voisi antaa pieniä vinkkejä Owenille tämän tulevasta urasta. Tyttö oli ollut oikeassa, kummallakaan osapuolella ei ollut ollut mitään asiaa vastaan. Alina laski luurin takaisin paikalleen ja antoi katsensa kiertää ympäri asuntolan yläkertaa. Siellä oli varsin tyhjää.

Owen ehti juuri parahiksi erääseen yliopiston vanhemmista ravintoloista. Vaikka uudemmat pikaruokapaikat ja sensellaiset olivat kovastikin suosiossa Gravesendin yliopistolla, oli tuo vanha ravintola ehtinyt sen verran vakiinnuttaa asemaansa että siitä oli tullut kuin neutraali kenttä keskenään sotivien purilaispaikkojen ja kahviloiden välillä.

Heta vilkutti Owenille eräästä pikkupöydästä. Poika olikin jo huomannut hänet - puhelimessa Heta oli sanonut, että hänet tunnistaisi keltaisesta huivista. Molemmat toivottivat toisilleen hyvät illat ja tarjoilija tuli ottamaan heidän tilauksensa. Pöydässä vallitsi aavistuksen kiusallinen hiljaisuus aina siihen asti, kunnes molemmat saivat illallista eteensä. Ravintolan tarjoomukset rikkoivat jäätä juuri sopivasti, että molemmat uskalsivat ryhtyä puhumaan asiaa hetken kohteliaan mutta muuten mitäänsanomattoman jutustelun jälkeen.

"...Äläkä huoli siitä, että mikään menisi hukkaan. Tiedän, että monet pikkupojat haluavat poliiseiksi mutta minä olen ajatellut asiaa pitkään ja hartaasti. En aio lopettaa kesken tässä vaiheessa", Owen sanoi ja iski silmää.

Heta hymyili kohteliaasti ja nielaisi palan wieninleikettä. "Enhän minä tietenkään voi taata, että kaikki vinkkini toimisivat", hän toppuutteli, "Tai että ne eivät jopa saattaisi haitata jossakin tilanteessa. Mutta jos kerran kysyt vain minun mielipiteitäni niin... Kun valitset varsinaisia kriminologian kursseja, niin minä olin professori Kidan kurssilla. Ja vaikka et häntä saisikaan, niin älä missään nimessä valitse tohtori Wellingin kursseja. Luulin sitä vain väsyneiden opiskelijoiden aloittamaksi huhuksi, mutta kun katsoin tilastoja niin hänen kursseiltaan on aina saatu selvästi matalampia arvosanoja. Kenties siinäkin on on jotain, että hänen oppilaansa vaikuttavat aina tavallista uupuneemmilta..."

Owen kuunteli korvat höröllä ja söi mainiosti valmistettuja hirvenlihapulliaan. Niissä taisi olla häivähdys cayennepippuria? "Ja sitten on tietenkin kriminaalipsykologia. Oletko kiinnostunut siitä?" Heta kysyi Owenilta. "Valehtelisin jos väittäisin, etten ole. En tietenkään tässä vaiheessa ole vielä varma, haluanko keskittyä nimenomaan siihen..." Owen vastasi ja Heta nyökkäsi.

"Sitten sinun kannattaa ottaa ehkä kolme ensimmäistä kurssia - niistäkin ensimmäinen on periaatteessa pelkkä esittely ja sitä vaaditaan koulutusohjelmaan, mutta ne kaksi seuraavaa ovat silkkaa asiaa. Niistä varmaan saa jo kunnollisen kuvan lopuista kursseista. Jos puolestasi tavoittelet poliisipäällikön pyörötuolia, pari johtamistaidon kurssia ei varmastikaan ole pahaksi", Heta sanoi ja keskittyi sitten pienen hetken ajaksi lautasellaan jäljellä olevaan vähään riisiin. Owen ei hoputtanut häntä ja pian toinen jatkoikin.

Lopulta heidän illallisensa kesti useampiakin tunteja, joiden aikana Heta ehti kertoa Owenille paljon omista kokemuksistaan - nainen kun olisi pian opintojensa loppuvaiheissa ja oli ehtinyt tekemään useampiakin työharjoitteluja Gravesendin poliisivoimien apuna. "Onneksi hieman muutakin kuin kahvin keittämistä ja kopiokoneen kanssa taistelua", Heta oli sanonut.

"Kiitos kaikista neuvoista", Owen sanoi lopulta kun Heta oli saanut kerrottua kaiken mitä vain keksi. Owenin päässä pyöri vähän, kun hän yritti pitää kaiken mielessään. "En tainnut vielä sanoa sitä, mutta arvostan tätä todella." "Kiitos itsellesi illallisesta", Heta hymähti. "Sano Alinalle terveisiä."

*     *     *     *     *

Oli ollut kohtalaisen kirkas kevätilta, joka ei tuntunut osaavan päättää olisiko sään oltava viileä vai lämmin. Alina oli kuitenkin huomannut, että sinä päivänä tuskin tulisi satamaan ja uskaltautunut lenkille.

Juuri sinä päivänä pidettiin jotkin opiskelijapippalot, joten kolmikko sai rauhassa valloittaa yläkerran aulassa olevan suuren TV:n ja sohvan. Televisiossa näytettiin putkeen useita luontodokumentteja ja Owen halusi kasvattaa niiden katsojalukua. "Tiedätkös, ei ole kovinkaan kauan aikaa siitä kun luin eräästä tutkimuksesta johon oli kutsuttu vastarakastuneita pariskuntia", Owen aloitti ja sai Alinan huomion.

"Siinä mitattiin erilaisia hormoneita pariskunnilta, jotka olivat haastattelussa ilmoittaneet olevansa erityisen kiintyneitä toisiinsa - tiedäthän, oksitosiinia ja sen sellaista. On aina kiinnostavaa, millä kemikaaleilla on vaikutus niihin tunteisiin, joita meidän aivoissamme syntyy", Owen jatkoi ja mainitsi vielä jotakin siitä, miten kokeen aikana osallistujille oli näytetty heidän partnerinsa valokuvaa muutamien muiden lisäksi ja miten se liittyi kokeeseen.

Alina kuunteli Owenia vielä hetken aikaa ennen kuin tämän puheeseen tuli sopiva tauko. "Hauskaa, miten huomiosi osui juuri pariskuntia käsittelevään kokeeseen", nuori nainen koetti kevyesti vihjailla. "Kenties jossakin niistä selviää, että kaikkien maailman rakaustumisien takana on aivokemikaalien lisäksi jotakin muutakin

"Se olisi kieltämättä mielenkiintoista", Owen puuttui heti puheeseen, "mutta ainakaan vielä mitään sellaiseen viittaavaa ei ole kliinisessä tutkimuksessa löydetty. Tuskin sellaista osataan odottaakaan vielä pitkiin aikoihin. Neuropsykologian alalla se olisi kyllä varsinainen läpimurto, mutta sielläkin on edistytty viimeaikoina niin huimaa tahtia..." Juuri silloin dokumentti loppui ja TV-kanavan juontaja ilmoitti tasatunnista. "Taivas varjelkoon, minullahan alkaa luento", Owen muisti. "Ehdin vielä sinne, jos lähden heti."

"Nähdään sitten iltapalalla", Owen huikkasi eikä huomannut lainkaan, vaikka Alina vain mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi. Nuorukainen kiiruhti portaat alas, pian sen jälkeen kuului ulko-oven kaksoisnaksahdus - auki ja kiinni. Alina tuhahti tuskin kuuluvasti ja etsi kaukosäätimen käsiinsä.

Punapää kanavasurffaili hetken aivan tositarkoituksella - oikeussalidraamat, kokkiohjelmat, päivän säät ja uutisarvot sekä kaikenkarvaiset rikosohjelmat vilistivät ohi ennen kuin tyttö jätti päälle sen saman dokumenttikanavan, jolta oli aloittanutkin. Angela hivuttautui varovaisesti Alinan viereen sohvalla. "Yritit sitten mannapuuroa ja mansikkaa, vai?" hän kysyi.

"'Juuri oikeanlaista kemiaa', ja kissan viikset", Alina puuskahti. "Joskus on jopa tavallaan söpöä, miten hän ei tajua sinun vinkkejäsi", Angela sanoi ja Alina alkoi taas mutista. "Puhu ihan omasta puolestasi vain."

"No jaa", Angela sanoi sovittelevasti, "kaipaa Owenkin varmasti omaa aikaa. Hän kai vain ajatteli luentoaan." Kuvaruudulla vanha herrasmies selitti syitä siihen, miksi flamingot ovat vaaleanpunaisia ja molemmat tytöt kuuntelivat hetken aidosti kiinnostuneina.

Ohjelma siirtyi tulvivalta tasangolta sademetsään ja Alina haukotteli. "Mikäs siinä olisi periaatteessa, minulla tosin jää enemmnkin vapaa-aikaa luentojen jälkeenkin. Meillä on kait vain niin erilaiset koulutusohjelmat", hän sanoi. Angelasta kuulosti siltä että ystävä vakuutteli itseään, mutta Angie ei sanonut mitään. Toinen tiesi sen varmasti vallan hyvin itsekin.

Television ruudulla vilisti pieniä kummituseläimiä. Olivathan nuo suloisia omalla kummalla tavallan, Alina ajatteli. Alakerrasta kuului taas oven ääni ja juttelun ääniä, opiskelijapirskeet olivat kai loppuneet.

"Ja onpahan meilläkin aikaa puuhata taas jotain. Mitä sinä haluaisit tehdä?" "Ai muuta kuin paeta paikalta? Nuo tulevat taatusti pian yläkertaan ja vaativat telkkaa itselleen katsoakseen urheilua tai jotakin", Angela sanoi ja Alina myöntyi nopeasti. He perääntyivät Alinan huoneeseen kuuntelemaan vanhoja diskolevyjä.

*     *     *     *     *

Seuraavana perjantaina satoi varsin reippaasti ja kauan. Kampuksella näkyi päivän ajan joko leppoisia kulkijoita sadeviitoissaan tai kiireisempiä ilman sadeviittoja. Vasta iltaa myöten ryöpytys hieman hellitti ja pimeän laskiessa uskallettiin sateenvarjot sulkea.

Alina oli pistäytynyt eräässä kahvilassa kotimatkallaan, enimmäkseen vain sadetta pitääkseen. Kahvila olikin osoittautunut olevansa parhaimmillaan juuri sateensuojana - tarjoomuksissa kun ei ollut juurikaan kehumista. Huomattuaan sään selkenevän tyttö kiiruhtikin maksamaan laskuaan.

Tuonne ei tarvitsekaan toiste mennä, Alina mietti kiiruhtaessaan kohti asuntolaa. Takaisin päästyään hän menisi suoraan vuoteeseen, päivä oli ollut jo aivan tarpeeksi pitkä. Tai suoraan sen jälkeen, kun tarkistaisi ensin yhden asian. Ainakin jos Lidialla oli vieläkin tapana jättää kämppänsä ovi auki.

Siellä Owen oli, tarkkana kuin atomikello ja vähät välitti kosteasta ruohikosta. Alina oli hiippaillut varpaisillaan kaverinsa Lidian tyhjään asuntolahuoneeseen, josta oli rakennuksen paras näkymä pihalla olevan teleskoopin luokse. Lidia oli ihan mukava tyyppi, vaikkakin kätevän usein vietti yönsä muualla kuin asuntolalla.

Pihamaata eivät valaisseet enää muut kuin yläkerran hallin ja alakerroksen kylppärin valot, mutta tähtien tarkkailua se ei vaikuttanut haittaavan. Vaikka eikö olisi ollut parempi, jos ulkona olisi ollut täysin pimeää?

"Joskus se vielä palelluttaa itsensä tuolla", Alina sanoi tiiraillessaan ulos Lidian pitsiverhojen raosta. Omapa oli asiansa, nainen mietti ja suori omaan huoneeseensa.

*   *   *

"Ei tule mitään koko nukkumisen toimesta", Alina mumisi oikeasti vielä puoliunessa. Hän oli nähnyt varsin outoa unta, johon oli liittynyt joku kakara joka oli ollut kolmannella luokalla samassa koulussa Alinan kanssa kun hän oli ollut yhdeksännellä, sekä tulvan vallassa oleva ostoskeskus.

Lankkulattia tuntui kylmältä paljaiden varpaiden alla lämpimän peiton jälkeen. Miksi ihmeessä hän ei ollut laittanut mattoa vuoteen viereen niin kuin monilla oli tapana tehdä? Ai niin juuri, koska se näytti sievemmältä keskellä huonetta. Alina hieroi unta silmistään ja nousi seisaalleen.

Mikäs siinä muukaan auttoi, Alinaa ei enää nukuttanut joten hän kiskoi tuolille jättämänsä päivävaatteet takaisin ylleen ja sijasi vuoteensa. Hän ei uskonut siihen, että uni tuli parhaiten jos vain makasi pimeässä hiljaa ja liikumatta. Jos tuijotti liikaa asuntolan seiniä puolihämärässä tekemättä mitään niin sitähän tulisi lopulta seinähulluksi.

Alina boottasi tietokoneensa käyntiin ja notkisteli hieman unisia sormiaan. Ehkä hän saisi hieman töitä tehdyksi nyt, kun kerran oli hereillä. Alina avasi Decameronea käsittelevän esitelmänsä ja kirjoitti muutaman lauseen lisää johdantoa ennen kuin hänen mielenkiintonsa hiipui.

Tyttö siirtyi selailemaan koneellaan olevia soittolistoja, josko löytäisi jotakin mikä auttaisi nukahtamaan. Mikään niistä ei tosin tuntunut sopivalta. Hän tiesi kuitenkin mikä häntä vaivasi.

Alina sammutti koneen, lähti huoneestaan ja hiipi mahdollisimman hiljaa portaat alimpaan kerrokseen - Angelan huone oli siellä. Alina veti henkeä muutaman kerran ennen kuin koputti hiljaa toisen ovelle. Angelalla oli kuitenkin tapana valvoa myöhään, joten ehkäpä tänäänkin. Ovi raottui vähän. "Angela?" Alina kuiskasi terävästi.

"Alina?" "En ollut varma, olisitko vielä hereillä, mutta..." "Olin itse asiassa tulossa juuri katsomaan sinua!" "Meidän pitää puhua..." Alina aloitti. "Owenin opiskeluista", molemmat jatkoivat yhteen ääneen. "Mutta tule sisälle, tässä käytävällä me herätämme kaikki", Angela sanoi ja Alina noudatti kutsua.

Angelan huone oli pimeänä, jostakin näkymättömistä kuului hiljaa vanha jännityskuunnelma - Richard Diamond, yksityisetsivä. Oliko radio sysätty vuoteen alle? Television kaukosäädin siellä ainakin näkyi olevan. Patja oli kuopalla, mutta Angela ei vaikuttanut lainkaan uniselta. Toinen oli valvonut niin kuin Alina oli epäillytkin. "Me molemmat taisimme taas ajatella samaa asiaa", Angela aloitti kun Alina ei sitä tehnyt.

"Nimittäin sitä, että Owenin pitäisi sinusta keskittyä välillä vähän muuhunkin kuin tulevaan karriääriinsä. Olenko oikeassa vai olenko oikeassa?" Angela kysyi ja nojautui puhuessaan hieman lähemmäs Alinaa. "No olet", Alina sanoi. Angelan julisteiden kasvot tuntuivat tuijottavat heitä sinisävyisessä hämärässään.

"En toisaalta halua olla mitenkään esteenä Owenin tulevalla työlle, mikä se sitten tuleekaan olemaan, mutta..." Alina sanoi ja tuijotti kengänkärkiään hetken. Angela sai taas pelastaa tilanteen. "Mutta ei ole hyväksi keskittyä vain yhteen asiaan, eikö niin? Olethan sinäkin tärkeä osa Owenin elämää - ja hän nyt menestyy jo valmiiksi niin hyvin, että hänen arvosanoihinsa tuskin vaikuttaa laisinkaan vaikka hän välillä rentoutuisikin hiukkasen."

"Onhan tuossa perää. Sinäkin saat yleensä viisi pistettä viidestä vaikka otat, no..." Alina sanoi. "Niin sanotusti löysin rantein", Angela jatkoi ja nauroi. "Eli minun olisi jotenkin saatava se perille hänellekin, vaikka Owen i huomaakaan aina minun viittauksiani", Alina sanoi.

Vuoteen alta särisevistä kaiuttimista kuului, miten yksityisetsivä vaati sataa dollaria päivässä plus kulut. "Sinun on vain sanottava asia vähemmän hienovaraisesti", Angela sanoi, "Niin ettei tarkoituksestasi varmasti jää epäselvyyttä." "Viittaan kinttaalla asiaan viittaamiselle, vai?" Alina hymähti hymyillen.

"Niin juuri, ja käyt suoraan asiaan", Angela sanoi. "Taidankin jo tietää, miten sen teen", Alina sanoi ja hymyili. Radiokuunnelman etsivä oli alkanut lauleskella - Richard Diamond siellä niin viihdytti punatukkaista Heleniä. "Tiedätkö, missä Owen nyt on?" Alina kysyi.

"Taitaapa olla ulkona, yhä kaukoputkensa luona", Angela sanoi. "Jess, se sopiikin paremmin kuin hyvin, eipähän tarvitse herättää häntä! Kiitos avusta, Angie", Alina sanoi ja meni menojaan. Angela katsoi hetken ystävänsä perään ennen kuin sulki taas huoneensa oven. "Itse sinä kyllä lopulta huomasit, mitä olisi tehtävä... Tarvittiinkohan minua siinä lainkaan?" Angela kömpi takaisin vuoteeseensa, veti peiton korviin ja kääntyi kyljelleen. Radiossa alkoi uusi jakso. "Eiköhän Owen kohta näe tähtiä", Angela hihitti itsekseen ennen kuin keskittyi taas kuuntelemaan.


Viesti vaikutti menneen perille.



Vinkaisen tähän loppuun vielä siitä, että osan 45 kissaäänestyksessä on tällä hetkellä tasapeli - kannattaa vilkaista siellä onko tullut äänestettyä. Jos nimittäin pysyy tasapelinä saatan harjoittaa diktaattorinvaltaani silläkin osa-alueella ja napata oman suosikkini kisumisuista perijäksi. Pitäkää siis varanne ;D

Sula hopsula heisula hopsansaa, en osan alussa kehdannut enää edes pahoitella osan myöhästymistä, se kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus :D Tuntui paremmalta päästää porukka suoraan lukemaan eikä koetella kenenkään kärsivällisyyttä ;) Mutta kaikki on siis kuten ennenkin ja huomioni herpaantuu yhtä herkästi kuin hedelmäkärpäsellä. Kiinnostuksenkohteita kun aina ilmaantuu uusia (kuten Land of the Lustrous) mutta vanhat eivät tule katoamaan minnekään.

Seuraavaksi on jo korkea aika siirtyä yliopistolle, tässä hieman maistiaisia siitä miltä siellä näyttää.

Ja olen viime päivinä kuunnellut aivan liikaa Nitsin House on the Hilliä. Minkäs sille voi kun se on niin hyvä.

Photobucketin yskän ymmärrettyäni olen tosiaan ryhtynyt hiljakseen latailemaan vanhoja kansioitani sieltä takaisin koneelle ja sieltä puolestaan iki-ihanaan Imguriin. Pitkäjänteisyydelläni on valitettavasti rajansa (vaikka pitkäpiimäisyydelläni ei olekaan) joten aivan kaikki osat eivät heti korjaannu.

Tästä kuitenkin näette missä olen menossa tällä hetkellä. Yritän lisäksi tasapainotella hieman uusien päivityksien ja vanhan korjailun välillä (jospa saisin korjattua vaikka niitä vanhoja kirjoitusvirheitäkin), aina jos toinen kyllästyttää voi työstää toista.